Toivo

Toivo.

Katson eteenpäin,

näen auringon.

Sen säteet lämmittävät poskipäitäni,

hymyilen,

ja katson sitä,

vaikka sokeutuisinkin.

Takana on sateet,

 kyynelpisarat.

 

Eletään aikoja, jolloin

Eletään aikoja,
jolloin omilla jaloilla seisominen ei ole vahvuutta, ylpeyttä itsestään.
Ei vain ole muita vaihtoehtoja.
Kyynelsilmin kahlataan merten kokoisten lammikoiden läpi.

Toivoa on vielä.
Suupieleni vääntyvät epäröivään hymyyn.

Taistelija

Olen taistelija,
lääkkeitä syövä zombi,
tehty liian tuntemisen vuoksi tunteettomaksi.

Sairaala on toinen kotini
En pane vielä pistettä lauseen loppuun, sillä tämä ei ole lopullista.
Aion selvitä.

Ei ole olemassakaan

Se, joka vie minulta kaiken.

Se, jota ei ole olemassakaan.

Harhaa,

mutta silti niin todellista.

 Haluaisin osata paeta tyhjyyttä.

Harhatodellisuudestani

 Askeleeni kaikuvat raskaina päällä maan.

Pakenen.

Niitä, joita ei ole olemassakaan.

Ajatuksissani ne tahtovat mun tuhoa,

("Tapa itses, ansaitset sen.")

enkä minä jaksa niitä vastaan uhota.

Hyvää uutta vuotta 2016!

Haluan välittää blogini myötä onnellisen uuden vuoden 2016 toivotuksen kaikille, jotka sattuvat blogiani lukemaan. Minä sain viime jouluna ihan kauheasti hyvän uuden vuoden toivotuksia, sillä ihanat ystäväni sattuivat lähettämään minulle paljon joulukortteja. Olinpa minä silloin joulun aikaan itsekin töissä jouluapulaisena Postilla lajittelemassa ja leimaamassa joulukortteja. Eli jos vuoteni menestys olisi riippunut toivotusten määrästä, olisi se ollut hyvinkin onnellinen. Valitettavasti niin ei kuitenkaan ollut. Vuosi 2015 oli minulle ehkä rankin ikinä.

Vuonna 2015 tapahtui paljon ikäviä asioita, mutta niiden joukossa näkyy myös joitakin positiivisia juttuja. Ennen kaikkea vuosi oli hyvin opettavainen. Opin arvostamaan ihan uusia asioita, sain kokea kaiken ihan eri perspektiivistä kuin aikaisemmin. Ennen niin vieras sairaalamaailma tuli kertarysäyksellä tutuksi. Opin mitä merkitsee esimerkiksi antipsykootti, lääkkeiden haittavaikutukset, (hypo)mania, akatisia, eristyshuone tai ulkoilulupa. Ehkä tärkein oppimani asia on kuitenkin se, että psyykkisesti sairaatkin ovat ihan "tavallisia" ihmisiä, eli heissä ei ole mitään pelottavaa eikä psyykkisissä sairauksissa mitään hävettävää.

En olisi todellakaan osannut etukäteen arvata, että viettäisin vuodestani lähes 3 kuukautta sairaalahoidossa yhteensä kuuteen eri otteeseen. Minun oli tosi vaikea hyväksyä sairastumiseni. Tuntui, että sairaus pilasi kaikki suunnitelmat, joita olin tehnyt tulevaisuutta ajatellen. Minunhan olisi pitänyt pystyä pänttäämään täysillä unelma-alani pääsykokeisiin. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä ensimmäinen rankka sairausjakso keväällä kulutti voimani ihan kokonaan loppuun ja jouduin kuukauden sairaalajakson jälkeen kokoilemaan itseäni kasaan vielä päiväsairaalahoidossakin. Syksyllä taas ehdin opiskella kuukauden pääsykokeisiin valmentavalla linjalla kansanopistossa, kunnes sairaus nosti päätään ja jouduin neljännen kerran takaisin sairaalaan.

Sairastumisen lisäksi onnistuin saamaan vahingossa opiskelupaikan (jota en kuitenkaan ottanut vastaan), ajokortin, uusia ystäviä ja paljon rakkautta ihanilta läheisiltä ihmisiltä ympärilläni. Sairastuminen otti minulta paljon, mutta myös antoi: tapasin nykyisen seurustelukumppanini täällä sairaalassa! Lisäksi yksi rakkaimmista ystävistäni tuli elämääni, kun tapasimme toisemme päiväsairaalassa.

Uudelta vuodelta 2016 toivon terveyttä, opiskelupaikkaa, seurustelusuhteen jatkumista, tuttua ja turvallista arkea vailla huolta. Haluan päästä elämään sitä nuoren aikuisen elämää, joka minulle kuuluisi, mutta jota en ole vielä sairastumiseni takia voinut saavuttaa. Tuleva vuosi pitää kuitenkin sisällään paljon toivoa, ainakin luulen niin! :)

"Piirrä minut uudestaan,

kuilun reunalle rohkeana seisomaan.

Suupielet väännä hymyilemään,

itseni selviytyjänä lopulta nään."

maisema

Siellä oli kuivuneita kukkia ja luurankopuita.

 Aivan

 kuin

 minäkin

hengitin hiljaa siellä.

Kertomus aamusta

Kotona en juuri ikinä petaa sänkyäni. Täällä teen sen huolellisesti: ensin viikkaan yöpaitani neliöksi vaatekaapin hyllylle, sitten siirrän tyynyn tismalleen oikealle paikalleen sängyn vasemman ja oikean puolen väliin. Seuraavaksi etsin sinisen peiton kulmat ja otan tiukasti kiinni. Vedän peiton tikkusuoraksi yöllisen alustani päälle. Etsin vihreänukkaisen ja aikaa nähneen päivähuovan, joka löytyy useinmiten piilosta sänkyni alta. Huokaisen, ja huopa liitää peittämään sinisen peiton joka ikisen kulman, mutta tekstiilin pinta saa vapaasti aaltoilla. Oikeastaan päiväpeiton asennolla ei ole niin väliä.


Täällä kaikki aaltoilee. Se on tämän paikan ja tämän hetken laki. Mielialat muljuavat vatsanpohjassa, ja alhaiseksi valahtanut verenpaine kohisee päässä. Täältä tullaan ja täältä mennään. Rauhallisin aaltoliike on hengittävien ihmisten monotoninen pallealiike öisin. Välillä kaikki värisee hurjasti, mutta aaltoliikkeillä on alku-, huippu-, ja loppukohtansa.
Siksi täällä ei menetetä toivoa.

Lämmintä

                                          Jää sulaa hitaasti mutta varmasti.
       Kiitos, rakas ystäväni Ada. Autoit minua valtavan paljon.
                                                   
                                                              

Mitä minä minusta enää muistankaan?
Punaiset hiukset minulla ainakin oli.
Piirtelin idealistisia kuvia iltaisin.
Rakastin värejä ja etsin sielunystävää.
Luin rajatietokirjoja ja härnäsin pikkuveljiäni.
Kävin pitkillä kävelylenkeillä tärkeän ystäväni kanssa.

   

Mitä minä minusta enää muistankaan?
Punaiset hiukset minulla ainakin oli.
Piirtelin idealistisia kuvia iltaisin.
Rakastin värejä ja etsin sielunystävää.
Luin rajatietokirjoja ja härnäsin pikkuveljiäni.
Kävin pitkillä kävelylenkeillä tärkeän ystäväni kanssa.
Näin auringonsäteet ilman ylimääräisiä silmiä.

Aurinko lämmittää taas,
kiitos.

uni

herätyskello tikittää sängyn vieressä
                             kaktus on kasvattanut uusia lehtiä ja varsipituutta
              pöydällä on neljä mustaa tussia ja kameran objektiivi
        valkoiset verhot riippuvat hiljaa ja peittävät yön

                                         Unessa hukutin nukkekodin siniseen vesiväriin.
                                                                      Sanottiin, että se on loppu nyt.


                    Kellutaan vakavina ja äänettöminä,
sillä muovinuket eivät voi upota.
Pinnalla kuitenkin saattaa paleltua pahasti.

Tuntuu kuin ulapalla olisi.

Linja-autossa

Kaksi vanhaa naista keskusteli kuluneesta elämästään,

samalla tavalla kuin minä eilisestä.

Rauhallinen ääni,

rauhalliset virkkeet,

ohi kiitävät puut vanhassa maisemassa ja kanervat ruukuissa oven edessä.

Toinen tiivisti 30 vuoden tapahtumat yhteen lauseeseen

ja esitti vastakysymyksen yhtä arkipäiväisesti.

Sitten he puivat hieman miessuhdesotkuja.

Juoruajat.

Vilkaisin uteliaana takapenkille.

 toisen valkohapsen kirkkaanpunainen huulipuna oli levinnyt.

Salainen maailma

Siellä maailmassa ei ole voikukkapeltoja tai punakattoisia taloja.

 (Pakko)ajatusmeri on valtava pyörre.

Siihen hukutaan,

sitten           

                                                               kiivetään pois,

 ja

 levätään hetki. 

Valutaan kyyneleinä rakkaan ystävän olkapäälle 

(vaikka keskellä vilkasta keskustan katua).

Ystävä sanoo: "Meidän pitäisi puhua tällaisista asioista enemmän."

Lopulta noustaan istumaan huteranvahvan mielen päälle ja ollaan reippaita.



  Huljutetaan jalkoja kauniissa meressä 

(tai annetaan ensilumen sataa hiuksille),
tähytään kaukoputkella tulevaisuuteen.

Siellä on rauhallisia tunnelmia ja oransseja auringonsäteitä,
syvällisiä keskusteluja ja sanatonta välittämistä.
Istuin ystäväni kanssa raihnaisen omenapuun oksalla ison pellon laidalla,
eräänä talvi-iltana kauan sitten. 
Tähdet tuikkivat ja pakkanen tuoksui ilmassa. 

Värikkäillä helmillä askartelua ja lumilyhtyjen tekemistä,
koiran halaamista ja hyviä pyöräilyreittejä.
Kirjojen lukemista mummilan vierashuoneen sängyllä.

Ennen kaikkea haluan jatkaa haaveilua ja muistelua loputtomiin.
Mitä minä olen, miksi haluan tulla, mitä haluan elämältä oppia?
Haluan säilyttää lumilyhtyjen tekohetket ja suojasään.
Muistatko, kun en halunnut pukea ylleni kurahousuja 
tai hupsun näköistä tupsupipoa?

 Hiljaa olemista ja katulamppujen valossa kävelemistä.
 Tutut ja vielä tuntemattomat vastaantulijat,
kuljetut kadut ja 4d-elokuvan kohtaukset,
                                                                         joita ei vielä ole käsikirjoitettu.



Mekko kuivuu nopeasti,
 kun ajatukset eivät enää muutu upottavaksi mereksi.

Sitten ympyrä sulkeutuu ja kaikki alkaa alusta.

Joskus repäisen tietoisen haavan mieleeni

ja

näen tuon kaiken järjettömyyden valaistunein silmin.

Mutta kun loppua sille ei vielä näy,

vaikka kuinka katsoisin.

Hullu ja armoton sykli.

synesteetikon aakkoset

Kun olin pieni, aapisen aakkoset näyttivät mielestäni aivan vääriltä.

rukousalttaripiirros

Tässä se on. Olin lupautunut ystäväni Adan kanssa vastaamaan yhdestä rukousalttarin valmistelusta sunnuntain Tuomasmessua (Aleksanterin kirkko) varten. Minun vastuullani oli kuvan piirtäminen. Piirsin sen mustalla huopakynällä (=tussilla) 50x70 cm kokoiselle kartongille. Mieleni jankuttaa minulle, että voisin kuvan puuta hieman vielä "viimeistellä", mutta en tee sitä, vaikka haluaisinkin.

kaunista katsella

Keskeneräiset piirustukset ovat menneisyyden peilikuvia.

Niitä ei voi jatkaa, sillä muuten muistot vääristyisivät.

Jo monta viikkoa minulla on ollut liikaa silmiä.

Kahdella silmällä näkee kaiken tarpeellisen, 

näkymättömillä silmillä näkee näkymättömiä.

Mutta onneksi vain hehkuvia valopalloja (sinisiä, violetteja, keltaisia, oransseja, punaisia),

ja hopeaisia kirkkaita viivoja.

Kaunista katsella,

 harmaa asvalttitiekin näyttää paremmalta hopeaisen tai violetin valopisteen valossa.

Viikko sitten olin aivosähkökäyrämittauksessa

ja muutaman viikon kuluttua magneettikuvauslaite nielaisee minut sisäänsä. 

Hui. Ehkä se iso donitsi (lue: magneettikuvauslaite) tarkoittaa kuitenkin ihan hyvää,

eikä syö minua elävältä.

 

ajattelen..

..kuvaa, jonka piirrän yhdessä Adan kanssa rukousalttarin taustaksi Tuomasmessua varten. Se tuntuu yhtä aikaa kiehtovalta, mielenkiintoiselta sekä vähän hassulta, sillä enhän edes ole kirkon jäsen. Yhtäkkiä olen vastuussa isosta piirroksesta, kuvankatsojien tunteista sekä rukouskynttilöiden liekeistä.

Ja kyllähän minäkin rukoilen (ja uskon eräänlaiseen rakkauteen maailmaa kantavana voimana).

 

(ja nämä alla olevat kuvat ovat niin ihania, pakko tunkea ne tänne blogiin!)

 

:)

yökävelyöitä

Seuraava vuosi on valkoinen paperi. Valkoiset paperit ovat ahdistavia, jos ei ole mitään ideoita piirrettäväksi (tai pitäisi suoriutua vaikeista läksyistä).

Kyllä minä kai jotain keksin. En vain haluaisi olla itse oman elämäni piirtäjä. 

Olen käynyt viime aikoina paljon yökävelyillä. On pelottavaa lähteä keskellä yötä pois turvallisesta ja lämpimästä kodista, vaikka on vain istunut koko illan tietokoneen ääressä ja harmitellut mielessään tylsyyttä. Kun ulos pääsee, tekisi mieli vain paeta takaisin sisälle. Sitten otan askeleita eteenpäin, yritän tuntea oloni itsevarmaksi ja viehättyä yöstä.  Kun olen tarpeeksi kaukana kotitalostani, innostun juoksemaan ja ajatuksissani juttelen jo ihanalle, yhtä spontaanille yökävely-ystävälleni.

Aamulla ei kaduta, vaikka väsyttää.

vartija

suojele meitä yöllä
                    istu hiljaa sängyn nurkassa ja vahdi silmät auki pimeää maailmaa

kalat tulevat minusta

Kalat tulevat minusta.

Olen akvaariossa ja tuijotan reunoja,

en näe rajoja.

Missä oikein olen?

Akvaario onkin valtava meri,

en ole kaatunut kahlatessa eikä mikään aalto ole peittänyt minua alleen.

Olen pukeutunut siniseen ja leikkinyt hiekalla, huvikseni vain.

Sataa,

                                                                                           vuorovesi nousee.

Ihmiset matkustavat uusiin kokemuksiin, niin he sanovat. Minun mielikuvitukseni on huikentelevainen ja se odottaa kaikesta liikaa. Uudet kokemukset voivatkin olla sen tajuamista, että koettavat asiat ovatkin kamalia tai latteita.