Silloin

Silloin en ollut enää minä.

Muutuin numeroksi mielenterveystilastoissa, diagnoosiksi, potilaaksi lääkärin silmissä, näkymättömäksi entiselle minälleni.

Olisin itkenyt, jos olisin pystynyt.

 

Sinä kestit minua.

Vaikka pelästytin sinut monta kertaa, sinä et hylännyt minua.

Lääkeyliannostus, viilto.

Kaunis on maailma. Hymyilen. Selvisin kaikesta.

Maljakko

 

Täällä.

Jotkut huutavat, jotkut kuiskaavat.

Toiset eivät puhu mitään.

"Silmiä aluksi kirvelee,

kun on nähnyt liikaa."

(Kaija Koo - Niin kaunis on hiljaisuus)

Eletään aikoja, jolloin

Eletään aikoja,
jolloin omilla jaloilla seisominen ei ole vahvuutta, ylpeyttä itsestään.
Ei vain ole muita vaihtoehtoja.
Kyynelsilmin kahlataan merten kokoisten lammikoiden läpi.

Toivoa on vielä.
Suupieleni vääntyvät epäröivään hymyyn.

Ei ole olemassakaan

Se, joka vie minulta kaiken.

Se, jota ei ole olemassakaan.

Harhaa,

mutta silti niin todellista.

 Haluaisin osata paeta tyhjyyttä.

Harhatodellisuudestani

 Askeleeni kaikuvat raskaina päällä maan.

Pakenen.

Niitä, joita ei ole olemassakaan.

Ajatuksissani ne tahtovat mun tuhoa,

("Tapa itses, ansaitset sen.")

enkä minä jaksa niitä vastaan uhota.

Läpinäkyvää

Kun harhat sekoittuvat todellisuuteeni,
uskon minä lupaukseeni,
et en tänne jää,
yhtään pidempään, en kestä enempää.

Hyvästelen kadut, puut, talot, ihmiset.
Vielä sinä viimeisen kerran minulle soittelet,
kysyt miten voin, mitä ajattelen.
Vastaan, et kaikki hyvin on. Vielä minä viimeisen kerran sinulle valehtelen.

Hämärtyvää,
olen kohta vain läpinäkyvää.
Kaunis muisto menneisyydestä,
irti päästä mun kädestä.

Mistä tiedän, oletko sinäkin harhaa?
Sanoit, et en sydämestäsi ikinä karkaa.
Anna anteeksi, olen sinulle rakas,
mutta en enää ikinä tuu takas.

Taivaaseen ehkä enkeli kantaa,
tai sit Jumala helvettiin mun mennä antaa.
Aaveeks en jäädä ajatellut,
oon iltaisin armoa rukoillut.

Hämärtyvää,
olen kohta vain läpinäkyvää.
Kaunis muisto menneisyydestä,
irti päästä mun kädestä.

(Ei hätää, olen turvassa..)

Hiljaa ohittaa

Herään taas aamuun painavaan,
olen melkein menettänyt toivoni kaikkeen olevaan.
Lääkkeet, sanat, teot eivät pysty minua parantamaan,
olen väsynyt sairautta vastaan taistelemaan.

Kysyit, uskonko enkeleihin,
selkäni takana kuuluviin askeleihin.
En minä niitä kiinni saa,
kun ne sieluni hiljaa ohittaa.

Kävelen ulkona hämärää polkua maan.
Tiedän, etten astuisi askeltakaan,
jos et olisi minusta viime hetkellä kiinni saanut,
hetken aikaa kantanut.

Kysyit, uskonko enkeleihin,
selkäni takana kuuluviin askeleihin.
En minä niitä kiinni saa,
kun ne sieluni hiljaa ohittaa.

Sanoit, maailma on hyvyyttä vaan.
Olisinko valmis luottamaan,
parempaa huomista toivomaan,
kaikessa rauhassa toipumaan.

Kysyit, uskonko enkeleihin,
selkäni takana kuuluviin askeleihin.
En minä niitä kiinni saa,
kun ne sieluni hiljaa ohittaa.

Hukkumaan

Mikään ei voi pitää musta kii,
katselen autoja ohikiitävii,
ja ajattelen, et mennään vaan,
sinne tuttuun vankilaan, sairaalaan.

Illalla koitin hävitä maailmasta,
lakata olla olemasta.
Uni ikuinen peittäis harsollaan,
äiti, isä, anteeks vaan.

Aina sukellan syvään mustaan uudestaan,
pohjia sameita tutkimaan, hukkumaan.
Liian raskas satu kerrottavaksi,
tarkoitettu onnettomasti loppuvaksi.

En suunnitellut itselleni tällaista nuorta aikuisuutta,
sillä nyt mun pitäis elää, kokea kaikkea uutta.
Mut sen sijaan ihmisarvo sairaalassa punnitaan,
siellä loputtomasti jumitetaan.

Voi, kun voisin itselleni anteeksi antaa,
niin paljon minusta pitää huolta kantaa.
Elämäni mennyt tahtomattani sekaisin,
milloin tästä painajaisesta heräisin?

Aina sukellan syvään mustaan uudestaan,
pohjia sameita tutkimaan, hukkumaan.
Liian raskas satu kerrottavaksi,
tarkoitettu onnettomasti loppuvaksi.

Reikä

 

Kykenin torjumaan

sanat, jotka uhkasivat hakata minut,

painajaiset,

silmien terävät mulkaisut, siksi kun olin olemassa.

 

Hajosin vasta,

kun oma mieleni kääntyi minua vastaan.

 

 

Ulkona satoi ensilumi. Sairaalan piha hohtaa valkoisena.

Sisällä odottavat potilaat ovat syväjäässä.

Sitä tämä on, odottamista.

 

Unohdetaanko?

Unohdetaanko
                        kaikki ne yöt, milloin luulit, ettet oo turvassa,
                        joissa itsees lyöt, et sun pitäis olla paikassa kauheemmassa, vankilassa?
                        Harhaluulot toinen toisensa jälkeen veti sut elämän laidalle,
                        et vaikuttanut itses silmiin yhtään sairaalle.

Unohdetaanko,
          unohdetaanko,
                unohdetaanko?

Varovasti, että en mene rikki.

Sinulla auringonkukat hiuksinasi

 

 Sinulla auringonkukat hiuksinasi,

sanoit:

        et olisi halunnut.

Sinulla auringonkukat hiuksinasi,

itkit mielisairaalan käytävillä;

et olisi todellakaan halunnut.

Sinulla auringonkukat hiuksinasi,

luotit tuntemattomiin;

ei olisi ollut vaihtoehtoa olla luottamatta,

vaikka se sattuu.

 Olla kuin avoin kirja, jonka juonen käännekohta luetaan yhä uudelleen,

avataan kansi väkivalloin.

Sinulla auringonkukat hiuksinasi,

 kuka ne päähäsi kasvatti?

Sinä itse,

kauneutta kauheuden keskellä.

Selviytymistarina ilman luovuttamista.

Sinulla auringonkukat hiuksinasi.

Ihmisiä

Yllätin hänet tuijottamasta ikkunaan,
kuvittelemasta ääriviivojen liikettä, ääniä, varjojen heijastuksia ikkunan läpi tunkevan auringon valossa.
Ihmisiä hänen verkkokalvoillaan, kuinka hän melkein voisi koskettaa jokaista heistä.


Mutta vain lasin toisella puolella todellisuus.

Valtameri

Olen huomannut;
               hukumme keskellä arkipäivää,
               hiljaisesti,
               salaa toisiltamme.

               Minä olen suuri meri, jonka kohinaa ei kukaan muu kuule.

Hukuttavia syvänteitä;
               pohjalla näkymä mustanharmaa,
               paljon harhaisia ajatuksia,
               julmuutta itseäni kohtaan.

Ehkä jonakin päivänä opin kellumaan.

Puolivaloisista päivistäni.

 Kerroinko jo minun puolivaloisista päivistäni?

Sattuu hassuja vahinkoja;

 puhun lääkkeistä liian sujuvasti kenelle vain,

piirrän tahattomasti liikaa arpia minäkuvaani.

Ymmärrän;

arvet ovat yli puoli vuotta olleet rajani.

Sen lisäksi juon kaksi kupillista kahvia,
 laitan liikaa hymiöitä sähköpostiviesteihin,
onnellisena.

Tarina

"Olet todella kaunis, elät vain yhden kerran, olet todella viisas, elät vain hetken verran. "
(sanat: Zen Cafe)

Tänä keväänä sairastuin vakavasti ja toivuin.
Haluan muistaa ja olla unohtamatta. Siksi kirjoitan.

Alku:

 Hiljaa se painaa minut alas.

Tuijotan tuntemattomaan,

katseeni kaikuu peilikuvassani,

minua ei ole siellä.

Sitten:

Maailmani vääntyy ylösalaisin, äkkiarvaamatta.
Taivas voi silloin muuttua suureksi mereksi,
olla hukuttavan vaarallinen ja syvä.

Aurinkokin on sokaissut minut jo,
ylivalottanut mieleni.

Kuvittelen lentäväni, vaikka oikeasti vain sätkytän raajojani.

Kunnes kaikki loppuu:

Tulee päivä, jonka iltana en pääse kotiin.
Joudun turvaan itseltäni.

Rukoukset kantavat. Voi, miten paljon minusta välitetään.
Sairaus on itkua ja hymyä.

Kuukausi sairaalassa on sanoinkuvaamattoman raskas.
Maailmani käännetään väkisin takaisin oikeinpäin,
mutta lopulta
                                                                       horisontti on enää vain vähän vinossa.

Jälkeen:

Armolliset sanat puhuvat toipumisesta,
rauhassa,
hiljaa.

Välillä niin vaikeaa hyväksyä,
että rikkoutuu.

Hävinneet unelmat huomisessa,

huominen ei vielä luonani.

Aikani on pysähtynyt.

Lopulta:

Puhun itselleni totuuden:

Et ole menettänyt mitään.

Sinun ei tarvitse katua mitään.

Sinä olet tullut täydemmäksi,

olet nyt jo kokonainen (mutta silti onneksi vielä niin kesken).

Löydän hymyn uusista ystävistäni,

tästä hetkestä,

auringosta,

kolhuista,

arvista,

selviytymisestä,

itsestäni.

Elämää ei tarvitse suorittaa suoraviivaisesti.

Pysähdys on onni.

"--tulevaisuus näytti olevan edessäni suorana kuin viitoitettu maantie.

Nyt tie tekee mutkan, mutta uskon, että sieltä on tulossa vain parempaa.

 Mutkilla on aina oma viehätyksensä--."

(Lainaus kirjasta Annan nuoruusvuodet.)

Tulevaisuus on valoa.

Jotka joskus aalto sysää takaisin rantaan.

Naamio.

Se loi taivaan, 

                                                                         kun sinusta osa lensi muuttolintujen lailla kauas pois,

 ja alttarin niille,

                           jotka hukkuivat mereen.

                                                     Jotka joskus aalto sysää takaisin rantaan.

Nyt pitäisi jo uskaltaa kävellä omin jaloin merestä pois.

Se tuntuu rohkeimmalta teoltani ikinä.

ystävät

Sinulla

arpi kädessä,

mekkosi reiät linnunmuotoisia.

Olet kertonut,

                                                                              jotkut asiat vain hukkuivat tuuleen.

                                                                                                         Väitit menneesi rikki.

Ei niillä asioilla väliä,

haluan pitää kiinni pelkästään Sinusta.

Sinä taas,

piirsit itsesi epäröimättä luokseni sairaalaan vaikeina aikoina,

kuvitit minut sinnikkäästi vierellesi vielä silloinkin, kun olin toipumassa.

Milloin silmäsi kaikuivat huolesta,

milloin ne hehkuivat naurusta yhdessä omien silmieni kanssa.

Ystävä rakas,

olet ihanan keskeneräinen viiva.

Kiitos.

 

Kevätkatuja pitkin.

Omakuva

Hänellä on

                    suu, silmät, kädet, jalat, hiukset,

                       kukkakuvioinen hame, oranssi huivi ja hymyilevät poskipäät.

Hän kävelee kevätkaduilla yllään valtavan painava epävarmuus,

                                                                              mutta sitä ei kukaan huomaa,                                

                                                                             sillä hän ei vajoa asvalttiin.

              Hän on suunnattoman vahva.                                                               

Huokaus

Meissä ei ole muuta kuin kävelijä kevätillassa,
                                                                            kun päivä on jo laskenut.
Tuijottaa katulamppuun ja häikäistyä.
Määränpää on olla kahden kodin välillä.
Pimeys tarttuu vähitellen hiuksiin ja likaa silmälasien linssit,
                                                                                                   kuin painavaa kevätpölyä.

Voima

Piirrän silmiä leijumaan
                                                hymyilemään
                          roikkumaan       tuijottamaan
                                     katsomaan             havaitsemaan
                     ihmettelemään
                                         ja räpyttämään luomiaan.

Tässä hetkessä silmät ovat paras ase.
Kun silmäluomet laskeutuvat, kaikessa on turva.
                       Mörköjä ei enää sängyn alla.
                             Huolimatta siitä, että tiedetään niitä siellä kuitenkin olevan.
Tai sitten.

Silmä silmästä, tuijotetaan mörköjä silmiin
             ja leikitään, että rohkeus asuu meissä.