Vahvan naisen syndrooma

Minulla oli muka loputtomasti voimia....

Kompastuin omaan vahvuuteeni.

Siis psyykkisesti, ei fyysisesti.

Rikki mennyt

"Tapa itses, ansaitset sen."

(ajatukseni puhuvat minulle..)

Kun enkeli menee rikki. Siivet haavoilla. Sattuu niin paljon.

Ei voi lentää.

Katsoa itseään silmiin.

Leija

Minä olen.

Hymyilyttää (hiukan).

Hiukan hymyilyttää.

Haave toteutui, mutta ei ihan täysin. 

Osa haaveesta jäi tulevaisuuteen,

odottamaan parempia päiviä,

terveempää vointia.

Ensi vuonna ehkä voimia,

haluan koko haaveen itselleni.

Tulin hyväksytyksi yliopistoon,

 biokemian ja molekyylilääketieteen tiedekuntaan, 

vaikka päämääränä oli ainostaan selvitä tästä keväästä hengissä.

Mietin vielä, 

uskallanko lähteä.

Tarina

"Olet todella kaunis, elät vain yhden kerran, olet todella viisas, elät vain hetken verran. "
(sanat: Zen Cafe)

Tänä keväänä sairastuin vakavasti ja toivuin.
Haluan muistaa ja olla unohtamatta. Siksi kirjoitan.

Alku:

 Hiljaa se painaa minut alas.

Tuijotan tuntemattomaan,

katseeni kaikuu peilikuvassani,

minua ei ole siellä.

Sitten:

Maailmani vääntyy ylösalaisin, äkkiarvaamatta.
Taivas voi silloin muuttua suureksi mereksi,
olla hukuttavan vaarallinen ja syvä.

Aurinkokin on sokaissut minut jo,
ylivalottanut mieleni.

Kuvittelen lentäväni, vaikka oikeasti vain sätkytän raajojani.

Kunnes kaikki loppuu:

Tulee päivä, jonka iltana en pääse kotiin.
Joudun turvaan itseltäni.

Rukoukset kantavat. Voi, miten paljon minusta välitetään.
Sairaus on itkua ja hymyä.

Kuukausi sairaalassa on sanoinkuvaamattoman raskas.
Maailmani käännetään väkisin takaisin oikeinpäin,
mutta lopulta
                                                                       horisontti on enää vain vähän vinossa.

Jälkeen:

Armolliset sanat puhuvat toipumisesta,
rauhassa,
hiljaa.

Välillä niin vaikeaa hyväksyä,
että rikkoutuu.

Hävinneet unelmat huomisessa,

huominen ei vielä luonani.

Aikani on pysähtynyt.

Lopulta:

Puhun itselleni totuuden:

Et ole menettänyt mitään.

Sinun ei tarvitse katua mitään.

Sinä olet tullut täydemmäksi,

olet nyt jo kokonainen (mutta silti onneksi vielä niin kesken).

Löydän hymyn uusista ystävistäni,

tästä hetkestä,

auringosta,

kolhuista,

arvista,

selviytymisestä,

itsestäni.

Elämää ei tarvitse suorittaa suoraviivaisesti.

Pysähdys on onni.

"--tulevaisuus näytti olevan edessäni suorana kuin viitoitettu maantie.

Nyt tie tekee mutkan, mutta uskon, että sieltä on tulossa vain parempaa.

 Mutkilla on aina oma viehätyksensä--."

(Lainaus kirjasta Annan nuoruusvuodet.)

Tulevaisuus on valoa.

Kevätkatuja pitkin.

Omakuva

Hänellä on

                    suu, silmät, kädet, jalat, hiukset,

                       kukkakuvioinen hame, oranssi huivi ja hymyilevät poskipäät.

Hän kävelee kevätkaduilla yllään valtavan painava epävarmuus,

                                                                              mutta sitä ei kukaan huomaa,                                

                                                                             sillä hän ei vajoa asvalttiin.

              Hän on suunnattoman vahva.                                                               

Siellä oli kuivuneita kukkia ja luurankopuita.

 Aivan

 kuin

 minäkin

hengitin hiljaa siellä.

Lämmintä

                                          Jää sulaa hitaasti mutta varmasti.
       Kiitos, rakas ystäväni Ada. Autoit minua valtavan paljon.
                                                   
                                                              

Mitä minä minusta enää muistankaan?
Punaiset hiukset minulla ainakin oli.
Piirtelin idealistisia kuvia iltaisin.
Rakastin värejä ja etsin sielunystävää.
Luin rajatietokirjoja ja härnäsin pikkuveljiäni.
Kävin pitkillä kävelylenkeillä tärkeän ystäväni kanssa.

   

Mitä minä minusta enää muistankaan?
Punaiset hiukset minulla ainakin oli.
Piirtelin idealistisia kuvia iltaisin.
Rakastin värejä ja etsin sielunystävää.
Luin rajatietokirjoja ja härnäsin pikkuveljiäni.
Kävin pitkillä kävelylenkeillä tärkeän ystäväni kanssa.
Näin auringonsäteet ilman ylimääräisiä silmiä.

Aurinko lämmittää taas,
kiitos.

Tahdon!

Rakkautta ei voi olla koskaan liikaa.

Eduskunnan hyväksymä kansalaisaloite tasa-arvoisen avioliittolain puolesta oli suuri edistysaskel! Satoja ihmisiä hurrasi sen kunniaksi keskellä päivää Helsingin Kansalaistorilla.

Tulevaisuus

luoda nahkansa aina uudelleen

On jo ilta.

Mietin kulunutta päivää vuosina.

Olen ehtinyt olla tänäänkin niin paljon kaikkea.

Naurava tyttö pelaamassa korttia pikkuveljensä kanssa takan ääressä.

(Pikkuveljet ovat hyvin tärkeitä.)

Ihminen, joka kapinoi tyttömääritelmää vastaan mielessään
ja haluaisi leikata hiuksensa lyhyiksi.

Sitten yhtäkkiä se ihannoikin hippikulttuuria ja haluaa rastat.

 Intoilee kaverilleen haluavansa puuhelmiä ylioppilasjuhlalahjaksi.

Pikkutyttö, jonka hame hulmuaa 

ja keltaiset kumpparit kiljuvat iloista väriä harmaaseen syksysateeseen. 

Pyöräilee kauppaan, haluaa ison suklaalevyn.

Velvollisuudentuntoinen opiskelija, laskee fysiikanlaskuja tunnin vakavissaan

 ja sen mielessä on vankka pyrkimys tähdätä isoon päämäärään.

 Laiskimus maksimus, tuijottaa Avaraa Luontoa teeveestä kaksi tuntia

 ja syö sen suklaalevyn.

  Huomenna aion olla.


Takuuvarmasti se tyttö, joka myöhästyy aamulla koulusta.
(Kuvistunneilla ei myöhästymisistä moitita.)
Aamulehti on pakko ehtiä lukemaan ja tee on liian kuumaa juotavaksi nopeasti.
Koiratkin kaipaavat silittelyä ja aurinko paistaa liian ihanasti.
Avaimetkin taitavat olla hukassa,
voisinkohan etsiä omenapiirakkareseptin jo valmiiksi internetistä?
Entä jos laittaisin hiukseni kiinni violetilla rusettipinnillä?

Maalaava kuvisluokan täystuho,
grafiikan piirrosterien tylsistyttäjä.
Iso sellokotelo selässä käveleskelevä haahuilija,
sellotunnilla vielä pahempi haaveilija.

Iloinen, hermostunut, lapsellinen, dramaattinen tiuskija, herkkä, 

idiootti, sinnikäs, huonokuuloinen ja ajantaju hukassa.

Illalla itken 

ja sitten nauran itseni koomisuudelle.

ajatusmigreeni

Taideilmaisu vaatii rohkeutta ja kivunsietokykyä.

(Kyky nauraa itselleen on myös oleellista; 

huomaa koomisen surrealistinen karikatyyri,

toivottavasti nenäni ei ole oikeasti noin perunan muotoinen..)

Minä istuin mummilan sohvalla pakko-oireisten ajatusten kourissa

ja piirsin kuvaa samalla kun mieleeni sattui.

(Joku voisi kuvitella kuvan kielivän migreenikohtauksesta,

annan täyden vapauden ajatella niin. 

Pakkoajatuskohtaus tuntuu psyykkisesti lähes samalta.)

 

(Viiva kuvan keskellä johtuu luonnosvihkoni sivujen taitekohdasta.

Luonnosvihkon on hyvä olla taittuva,

isoäitini on kovin utelias..

Ja mummila on rakas paikka.)

hetkessä

 Maailma huristaa eteenpäin.

Laivat kulkevat merillä ja merissä on simpukoita,

niin se on ollut aina, toivottavasti.

Kuvitteellisten merien rannoilla seisotaan haaveellisin silmin.

 Bussit ovat täpötäynnä uusia ihmisiä.

Miksi tuttujen kävelyteiden railoja ei ikinä paikata?

luumupuu halaa aurinkoa ja aurinko kurkistaa luumupuun kainalosta

 kaunis syksy

karkoitan kaiken pahan juomalla teetä ja lukemalla vanhoja yläasteen koululehtiä iltaisin

saan spontaaneja ideoita: menen kuvaamaan luumupuuta, kun aurinko laskee

olen pisteettömiä lauseita ja ei-isoja alkukirjaimia (en muista ei-ison vastakohtaa tällä hetkellä)

muistelen vanhoja junamatkoja

pieninä kiipeiltiin vaunun hattuhyllylle saakka ja isoina matkustetaan niin kauas kuin uskalletaan
 

kuuntelen kaunista musiikkia

ja löydän melodian käänteistä itseni

ne tuntuvat kuin ajatuksilta

Ihmisen energiakehon värit:

punainen -juurichacra

oranssi -napachacra

keltainen -solar plexus

vihreä (kantapäissä) -sydänchacra

vaaleansininen -kurkkuchacra

indigo -otsachacra

violetti -kruunuchacra

puunlatvat ovat kasvaneet menneisyyden puunvarsista

Ukkonen jylisi ja minä istuin ystäväni kanssa rantamökin katoksessa katselemassa heiluvia puunlatvoja. Hän mietti ääneen, että ihanat hetket voi kirjoittaa päiväkirjaan tosi yksinkertaisessa muodossa, kuten: "Istuin rantamökin katoksessa." Niinpä minäkin tein samoin.

Sillä hetkellä tunsin kaunista rauhaa tulevaisuuden vapauden vuoksi, eikä epävarmuus ahdistanut minua ollenkaan.

Vaiheita:

7-vuotiaana pelkäsin sänkyni alla asuvia mielikuvituseläimiä ja pohdin itkien monta iltaa, joutuuko "Jumalaudasta" Helvettiin. Ei joudu.

10-vuotiaana yritin olla kokeilumielessä mahdollisimman kiltti, mutta tappelin kuitenkin koulun käytävillä pikkuveljeni kanssa.

11-vuotiaana leikin barbeilla leikkejä, jotka saattoivat kestää koko päivän ja sijoittuivat aina englantilaiseen sisäoppilaitokseen Harry Potter-kirjojen kaltaiseen maailmaan. 

12-vuotiaana aloin ateistiksi, pohdin keinoa muuttua aivan kokonaan toisenlaiseksi ja tunsin eläväni muovikelmuun käärittynä. Koulun pihan vesilätäkössä ui sorsia ja minä kailotin koko välitunnin: "Varokaa lintuinfluenssaa!" Pukeuduin punaisiin neuleisiin ja laitoin hiukseni saparoille.

13-vuotiaana elin Anna-kirjojen maailmassa ja fanitin 1800-lukua. Leikin salaa nukeilla, jotka olin piilottanut vaatekaappiini. Aloin kasvissyöjäksi ja aiheutin hämmennystä kotitaloustunneilla.

14-vuotiaana aatemaailmani oli kovin mustavalkoinen, vaikka kielsin ateismini ja aloin etsiä tietoa eri uskonnoista sekä rajatiedosta.Ylitsepursuava luovuus opetti minut piirtämään. Kirjoitin päiväkirjatekstejä, joille nauran nykyään myötähäpeästä.

15-vuotiaana kävin rippikoulun ja erosin kirkosta. Kartutin kirjahyllyni rajatietokirjakokoelmaa. Värjäsin hiukseni mustiksi protestiksi isoisäni kuolemalle. Piirsin kuvia kaikkialle ja kaikkialla.
16-vuotiaana aloitin kuvataidelukion ja totesin ilokseni päässeeni yli ala-asteen lopulla kokemastani rankasta koulukiusaamisesta. Nautin vakaasta ja huoletonta elämäniloa täynnä olleesta vuodesta lukion ekaluokkalaisena. Hiukseni vaihtoivat väriä punaiseksi.
17-vuotiaana minulla oli rauhoittumisvuosi. Se oli kuin poikkeuksellisen pitkä, lumeton talvi. Ei tapahtunut oikein mitään muuta kuin opettavaisia ja ei-niin-miellyttäviä asioita.
18-vuotiaana olen tuntenut paljon. Ihanaa iloa, ahdistusta, rakkautta, kuplivaa tyytyväisyyttä, haikeutta, surua, empatiaa, varmuutta, toiveikkuutta, epävarmuutta, inspiraatiota, paniikkia, jännitystä, kauneutta, ahkeruuden puuskia ja lusmuilua..
Toivon tulevan syksyn olevan täynnä lämpöä ja toiveikasta optimismia.

kaunista katsella

Keskeneräiset piirustukset ovat menneisyyden peilikuvia.

Niitä ei voi jatkaa, sillä muuten muistot vääristyisivät.

Jo monta viikkoa minulla on ollut liikaa silmiä.

Kahdella silmällä näkee kaiken tarpeellisen, 

näkymättömillä silmillä näkee näkymättömiä.

Mutta onneksi vain hehkuvia valopalloja (sinisiä, violetteja, keltaisia, oransseja, punaisia),

ja hopeaisia kirkkaita viivoja.

Kaunista katsella,

 harmaa asvalttitiekin näyttää paremmalta hopeaisen tai violetin valopisteen valossa.

Viikko sitten olin aivosähkökäyrämittauksessa

ja muutaman viikon kuluttua magneettikuvauslaite nielaisee minut sisäänsä. 

Hui. Ehkä se iso donitsi (lue: magneettikuvauslaite) tarkoittaa kuitenkin ihan hyvää,

eikä syö minua elävältä.

 

sateen jälkeen

Maailmassa kimaltelee.

Seinäjokelaiset pitivät minua varmasti ihan höynähtäneenä, kun tallustin ojissa ja pellon laidalla kamera kädessä, tukka sekaisin ja kulahtanut farkkumekko ylläni. Eikä ilmeenikään ole tavallisesti mikään maailman filmaattisin, kun tirkistelen kameran kautta maailmaa..

 

Viikonloppuna tein tärkeitä huomioita:

LEIKKIPUISTOISTA

-Kun keinuu pää alaspäin, huimaa.

-Märkää liukumäkeä ei kannata yrittää kiivetä crocksit jalassa alhaalta ylös.

-Serkkutytön kanssa leikkipuistossa käyminen on yhtä tärkeää kuin yo-kokeisiin lukeminen.

PIIRTÄMISESTÄ

-Aina edes silmienkään piirtäminen ei onnistu. Nyt on jotain vialla.

-Uusi violetti terottimeni on erittäin tehokas.

KORTIN PELUUSTA

-Pikkuveljeni voittaa minut melkein aina.

-Fusku ja läpsy ovat suosikkipelejäni Uunon ohella. 

KASVEISTA

-Muistin, että allergiatestin mukaan olen allerginen voikukalle. Koomista.

Olen julkisesti tyytyväinen, ettei ukkini ole ehtinyt niittää ojakasvustoa mummilan ojasta.

ajattelen..

..kuvaa, jonka piirrän yhdessä Adan kanssa rukousalttarin taustaksi Tuomasmessua varten. Se tuntuu yhtä aikaa kiehtovalta, mielenkiintoiselta sekä vähän hassulta, sillä enhän edes ole kirkon jäsen. Yhtäkkiä olen vastuussa isosta piirroksesta, kuvankatsojien tunteista sekä rukouskynttilöiden liekeistä.

Ja kyllähän minäkin rukoilen (ja uskon eräänlaiseen rakkauteen maailmaa kantavana voimana).

 

(ja nämä alla olevat kuvat ovat niin ihania, pakko tunkea ne tänne blogiin!)

 

:)

yökävelyöitä

Seuraava vuosi on valkoinen paperi. Valkoiset paperit ovat ahdistavia, jos ei ole mitään ideoita piirrettäväksi (tai pitäisi suoriutua vaikeista läksyistä).

Kyllä minä kai jotain keksin. En vain haluaisi olla itse oman elämäni piirtäjä. 

Olen käynyt viime aikoina paljon yökävelyillä. On pelottavaa lähteä keskellä yötä pois turvallisesta ja lämpimästä kodista, vaikka on vain istunut koko illan tietokoneen ääressä ja harmitellut mielessään tylsyyttä. Kun ulos pääsee, tekisi mieli vain paeta takaisin sisälle. Sitten otan askeleita eteenpäin, yritän tuntea oloni itsevarmaksi ja viehättyä yöstä.  Kun olen tarpeeksi kaukana kotitalostani, innostun juoksemaan ja ajatuksissani juttelen jo ihanalle, yhtä spontaanille yökävely-ystävälleni.

Aamulla ei kaduta, vaikka väsyttää.

kalat tulevat minusta

Kalat tulevat minusta.

Olen akvaariossa ja tuijotan reunoja,

en näe rajoja.

Missä oikein olen?

Akvaario onkin valtava meri,

en ole kaatunut kahlatessa eikä mikään aalto ole peittänyt minua alleen.

Olen pukeutunut siniseen ja leikkinyt hiekalla, huvikseni vain.

Sataa,

                                                                                           vuorovesi nousee.

Ihmiset matkustavat uusiin kokemuksiin, niin he sanovat. Minun mielikuvitukseni on huikentelevainen ja se odottaa kaikesta liikaa. Uudet kokemukset voivatkin olla sen tajuamista, että koettavat asiat ovatkin kamalia tai latteita.