Silloin

Silloin en ollut enää minä.

Muutuin numeroksi mielenterveystilastoissa, diagnoosiksi, potilaaksi lääkärin silmissä, näkymättömäksi entiselle minälleni.

Olisin itkenyt, jos olisin pystynyt.

 

Sinä kestit minua.

Vaikka pelästytin sinut monta kertaa, sinä et hylännyt minua.

Lääkeyliannostus, viilto.

Kaunis on maailma. Hymyilen. Selvisin kaikesta.

Eletään aikoja, jolloin

Eletään aikoja,
jolloin omilla jaloilla seisominen ei ole vahvuutta, ylpeyttä itsestään.
Ei vain ole muita vaihtoehtoja.
Kyynelsilmin kahlataan merten kokoisten lammikoiden läpi.

Toivoa on vielä.
Suupieleni vääntyvät epäröivään hymyyn.

Taistelija

Olen taistelija,
lääkkeitä syövä zombi,
tehty liian tuntemisen vuoksi tunteettomaksi.

Sairaala on toinen kotini
En pane vielä pistettä lauseen loppuun, sillä tämä ei ole lopullista.
Aion selvitä.

Kyyneleitä

aurinkoa ja sadetta

Olen auringon ja sateen kukka.

Mörkö

 Peilikuvassani näin sen.

Lopulta uskalsin halata sitä.

Empatia

 

Hän itkee, tahtoo kuolla.

Voi kumpa joku voisi ottaa häneltä pahan olon pois.

Mieleni tekisi huutaa, että eikö tämä jo riitä.

 

Olen voimaton.

Anteeksi.

 

Haluaisin vain ymmärtää, että miksi.

 

(täällä sairaalassa on välillä hyvin rankkaa)



Läpinäkyvää

Kun harhat sekoittuvat todellisuuteeni,
uskon minä lupaukseeni,
et en tänne jää,
yhtään pidempään, en kestä enempää.

Hyvästelen kadut, puut, talot, ihmiset.
Vielä sinä viimeisen kerran minulle soittelet,
kysyt miten voin, mitä ajattelen.
Vastaan, et kaikki hyvin on. Vielä minä viimeisen kerran sinulle valehtelen.

Hämärtyvää,
olen kohta vain läpinäkyvää.
Kaunis muisto menneisyydestä,
irti päästä mun kädestä.

Mistä tiedän, oletko sinäkin harhaa?
Sanoit, et en sydämestäsi ikinä karkaa.
Anna anteeksi, olen sinulle rakas,
mutta en enää ikinä tuu takas.

Taivaaseen ehkä enkeli kantaa,
tai sit Jumala helvettiin mun mennä antaa.
Aaveeks en jäädä ajatellut,
oon iltaisin armoa rukoillut.

Hämärtyvää,
olen kohta vain läpinäkyvää.
Kaunis muisto menneisyydestä,
irti päästä mun kädestä.

(Ei hätää, olen turvassa..)

Hiljaa ohittaa

Herään taas aamuun painavaan,
olen melkein menettänyt toivoni kaikkeen olevaan.
Lääkkeet, sanat, teot eivät pysty minua parantamaan,
olen väsynyt sairautta vastaan taistelemaan.

Kysyit, uskonko enkeleihin,
selkäni takana kuuluviin askeleihin.
En minä niitä kiinni saa,
kun ne sieluni hiljaa ohittaa.

Kävelen ulkona hämärää polkua maan.
Tiedän, etten astuisi askeltakaan,
jos et olisi minusta viime hetkellä kiinni saanut,
hetken aikaa kantanut.

Kysyit, uskonko enkeleihin,
selkäni takana kuuluviin askeleihin.
En minä niitä kiinni saa,
kun ne sieluni hiljaa ohittaa.

Sanoit, maailma on hyvyyttä vaan.
Olisinko valmis luottamaan,
parempaa huomista toivomaan,
kaikessa rauhassa toipumaan.

Kysyit, uskonko enkeleihin,
selkäni takana kuuluviin askeleihin.
En minä niitä kiinni saa,
kun ne sieluni hiljaa ohittaa.

Hukkumaan

Mikään ei voi pitää musta kii,
katselen autoja ohikiitävii,
ja ajattelen, et mennään vaan,
sinne tuttuun vankilaan, sairaalaan.

Illalla koitin hävitä maailmasta,
lakata olla olemasta.
Uni ikuinen peittäis harsollaan,
äiti, isä, anteeks vaan.

Aina sukellan syvään mustaan uudestaan,
pohjia sameita tutkimaan, hukkumaan.
Liian raskas satu kerrottavaksi,
tarkoitettu onnettomasti loppuvaksi.

En suunnitellut itselleni tällaista nuorta aikuisuutta,
sillä nyt mun pitäis elää, kokea kaikkea uutta.
Mut sen sijaan ihmisarvo sairaalassa punnitaan,
siellä loputtomasti jumitetaan.

Voi, kun voisin itselleni anteeksi antaa,
niin paljon minusta pitää huolta kantaa.
Elämäni mennyt tahtomattani sekaisin,
milloin tästä painajaisesta heräisin?

Aina sukellan syvään mustaan uudestaan,
pohjia sameita tutkimaan, hukkumaan.
Liian raskas satu kerrottavaksi,
tarkoitettu onnettomasti loppuvaksi.

Reikä

 

Kykenin torjumaan

sanat, jotka uhkasivat hakata minut,

painajaiset,

silmien terävät mulkaisut, siksi kun olin olemassa.

 

Hajosin vasta,

kun oma mieleni kääntyi minua vastaan.

 

 

Ulkona satoi ensilumi. Sairaalan piha hohtaa valkoisena.

Sisällä odottavat potilaat ovat syväjäässä.

Sitä tämä on, odottamista.

 

Unohdetaanko?

Unohdetaanko
                        kaikki ne yöt, milloin luulit, ettet oo turvassa,
                        joissa itsees lyöt, et sun pitäis olla paikassa kauheemmassa, vankilassa?
                        Harhaluulot toinen toisensa jälkeen veti sut elämän laidalle,
                        et vaikuttanut itses silmiin yhtään sairaalle.

Unohdetaanko,
          unohdetaanko,
                unohdetaanko?

Varovasti, että en mene rikki.

Tarina

"Olet todella kaunis, elät vain yhden kerran, olet todella viisas, elät vain hetken verran. "
(sanat: Zen Cafe)

Tänä keväänä sairastuin vakavasti ja toivuin.
Haluan muistaa ja olla unohtamatta. Siksi kirjoitan.

Alku:

 Hiljaa se painaa minut alas.

Tuijotan tuntemattomaan,

katseeni kaikuu peilikuvassani,

minua ei ole siellä.

Sitten:

Maailmani vääntyy ylösalaisin, äkkiarvaamatta.
Taivas voi silloin muuttua suureksi mereksi,
olla hukuttavan vaarallinen ja syvä.

Aurinkokin on sokaissut minut jo,
ylivalottanut mieleni.

Kuvittelen lentäväni, vaikka oikeasti vain sätkytän raajojani.

Kunnes kaikki loppuu:

Tulee päivä, jonka iltana en pääse kotiin.
Joudun turvaan itseltäni.

Rukoukset kantavat. Voi, miten paljon minusta välitetään.
Sairaus on itkua ja hymyä.

Kuukausi sairaalassa on sanoinkuvaamattoman raskas.
Maailmani käännetään väkisin takaisin oikeinpäin,
mutta lopulta
                                                                       horisontti on enää vain vähän vinossa.

Jälkeen:

Armolliset sanat puhuvat toipumisesta,
rauhassa,
hiljaa.

Välillä niin vaikeaa hyväksyä,
että rikkoutuu.

Hävinneet unelmat huomisessa,

huominen ei vielä luonani.

Aikani on pysähtynyt.

Lopulta:

Puhun itselleni totuuden:

Et ole menettänyt mitään.

Sinun ei tarvitse katua mitään.

Sinä olet tullut täydemmäksi,

olet nyt jo kokonainen (mutta silti onneksi vielä niin kesken).

Löydän hymyn uusista ystävistäni,

tästä hetkestä,

auringosta,

kolhuista,

arvista,

selviytymisestä,

itsestäni.

Elämää ei tarvitse suorittaa suoraviivaisesti.

Pysähdys on onni.

"--tulevaisuus näytti olevan edessäni suorana kuin viitoitettu maantie.

Nyt tie tekee mutkan, mutta uskon, että sieltä on tulossa vain parempaa.

 Mutkilla on aina oma viehätyksensä--."

(Lainaus kirjasta Annan nuoruusvuodet.)

Tulevaisuus on valoa.