Syksy

Ei ole olemassakaan

Se, joka vie minulta kaiken.

Se, jota ei ole olemassakaan.

Harhaa,

mutta silti niin todellista.

 Haluaisin osata paeta tyhjyyttä.

Unohdetaanko?

Unohdetaanko
                        kaikki ne yöt, milloin luulit, ettet oo turvassa,
                        joissa itsees lyöt, et sun pitäis olla paikassa kauheemmassa, vankilassa?
                        Harhaluulot toinen toisensa jälkeen veti sut elämän laidalle,
                        et vaikuttanut itses silmiin yhtään sairaalle.

Unohdetaanko,
          unohdetaanko,
                unohdetaanko?

Varovasti, että en mene rikki.

Odottamatonta.

 

 

Tapahtui kerran jotain odottamatonta:

 Olin yhtäkkiä ihminen,

jonka sairaus pyyhki tyhjiin,

velloi kuin aaltoinen meri.

Toisinko jo kuviin värit?

 

Yrittää ymmärtää.

Puolivaloisista päivistäni.

 Kerroinko jo minun puolivaloisista päivistäni?

Sattuu hassuja vahinkoja;

 puhun lääkkeistä liian sujuvasti kenelle vain,

piirrän tahattomasti liikaa arpia minäkuvaani.

Ymmärrän;

arvet ovat yli puoli vuotta olleet rajani.

Sen lisäksi juon kaksi kupillista kahvia,
 laitan liikaa hymiöitä sähköpostiviesteihin,
onnellisena.

Tarina

"Olet todella kaunis, elät vain yhden kerran, olet todella viisas, elät vain hetken verran. "
(sanat: Zen Cafe)

Tänä keväänä sairastuin vakavasti ja toivuin.
Haluan muistaa ja olla unohtamatta. Siksi kirjoitan.

Alku:

 Hiljaa se painaa minut alas.

Tuijotan tuntemattomaan,

katseeni kaikuu peilikuvassani,

minua ei ole siellä.

Sitten:

Maailmani vääntyy ylösalaisin, äkkiarvaamatta.
Taivas voi silloin muuttua suureksi mereksi,
olla hukuttavan vaarallinen ja syvä.

Aurinkokin on sokaissut minut jo,
ylivalottanut mieleni.

Kuvittelen lentäväni, vaikka oikeasti vain sätkytän raajojani.

Kunnes kaikki loppuu:

Tulee päivä, jonka iltana en pääse kotiin.
Joudun turvaan itseltäni.

Rukoukset kantavat. Voi, miten paljon minusta välitetään.
Sairaus on itkua ja hymyä.

Kuukausi sairaalassa on sanoinkuvaamattoman raskas.
Maailmani käännetään väkisin takaisin oikeinpäin,
mutta lopulta
                                                                       horisontti on enää vain vähän vinossa.

Jälkeen:

Armolliset sanat puhuvat toipumisesta,
rauhassa,
hiljaa.

Välillä niin vaikeaa hyväksyä,
että rikkoutuu.

Hävinneet unelmat huomisessa,

huominen ei vielä luonani.

Aikani on pysähtynyt.

Lopulta:

Puhun itselleni totuuden:

Et ole menettänyt mitään.

Sinun ei tarvitse katua mitään.

Sinä olet tullut täydemmäksi,

olet nyt jo kokonainen (mutta silti onneksi vielä niin kesken).

Löydän hymyn uusista ystävistäni,

tästä hetkestä,

auringosta,

kolhuista,

arvista,

selviytymisestä,

itsestäni.

Elämää ei tarvitse suorittaa suoraviivaisesti.

Pysähdys on onni.

"--tulevaisuus näytti olevan edessäni suorana kuin viitoitettu maantie.

Nyt tie tekee mutkan, mutta uskon, että sieltä on tulossa vain parempaa.

 Mutkilla on aina oma viehätyksensä--."

(Lainaus kirjasta Annan nuoruusvuodet.)

Tulevaisuus on valoa.

voikukka-aika

 Lienee sanomattakin selvää, että rakastan.

mainitsemisen arvoista

Lista asioista, jotka tuntuvat kivoilta:

Oranssit tulppaanit,

mummilan pääsiäisnarsissit,

vihreääkin vihreämpi basilika,

sininen lempihuivini,

leikkivä koira (Eikö se muistutakin ihan leijonaa pehmoleluharjoineen?),

haukotteleva koira,

hymyilevä minä,

taivas kerrostalon viidennestä kerroksesta katsottuna.

Lämpö

Nojaan auringonvaloa vasten ja kuvittelen,

että se tukee minua edes vähän.

Yhtä epävarmana kuin joskus vuosia sitten,

yritän olla olemassa. 

Hengittää hitaasti, mutta varmasti. Sitä ei voi tehdä väärin (paitsi jos hyperventiloi).

 Ja ehkä hymyillä hiukan.

Illoista on tullut kauniita näin keväisin.

Siellä oli kuivuneita kukkia ja luurankopuita.

 Aivan

 kuin

 minäkin

hengitin hiljaa siellä.

Halusin hengittää yötä

 ja riensin kuvaamaan auringonlaskuja.

Se olikin iso saavutus, sillä pakko-oireiselta voi matkaan kulua kauan. Ennen kuvaustuokiota olin muun muassa pukenut kengät jalkoihini kolme kertaa ja laittanut takin vetoketjun kiinni viidesti. Rantaan johtavalla polulla oli jäätyneitä lätäköitä, jotka olisi pitänyt osata kiertää "oikealta puolelta". Minähän pysähdyin jok'ikisen eteen ja pohdin pitkään, kummalta puolelta ohittaisin.

satuttaa

 Revin taivaankannen rikki.

Iho armias, suojaa meitä!

Ensin se muuttuu likaisen oranssiksi.

Sitten se punertaa ja hajoaa kellertäviksi sirpaleiksi.

 Kohta hehkuvat revontulet.

ikkunalasipyhyys

Lämmintä

                                          Jää sulaa hitaasti mutta varmasti.
       Kiitos, rakas ystäväni Ada. Autoit minua valtavan paljon.
                                                   
                                                              

Mitä minä minusta enää muistankaan?
Punaiset hiukset minulla ainakin oli.
Piirtelin idealistisia kuvia iltaisin.
Rakastin värejä ja etsin sielunystävää.
Luin rajatietokirjoja ja härnäsin pikkuveljiäni.
Kävin pitkillä kävelylenkeillä tärkeän ystäväni kanssa.

   

Mitä minä minusta enää muistankaan?
Punaiset hiukset minulla ainakin oli.
Piirtelin idealistisia kuvia iltaisin.
Rakastin värejä ja etsin sielunystävää.
Luin rajatietokirjoja ja härnäsin pikkuveljiäni.
Kävin pitkillä kävelylenkeillä tärkeän ystäväni kanssa.
Näin auringonsäteet ilman ylimääräisiä silmiä.

Aurinko lämmittää taas,
kiitos.

uni

herätyskello tikittää sängyn vieressä
                             kaktus on kasvattanut uusia lehtiä ja varsipituutta
              pöydällä on neljä mustaa tussia ja kameran objektiivi
        valkoiset verhot riippuvat hiljaa ja peittävät yön

                                         Unessa hukutin nukkekodin siniseen vesiväriin.
                                                                      Sanottiin, että se on loppu nyt.


                    Kellutaan vakavina ja äänettöminä,
sillä muovinuket eivät voi upota.
Pinnalla kuitenkin saattaa paleltua pahasti.

Tuntuu kuin ulapalla olisi.