luoda nahkansa aina uudelleen

On jo ilta.

Mietin kulunutta päivää vuosina.

Olen ehtinyt olla tänäänkin niin paljon kaikkea.

Naurava tyttö pelaamassa korttia pikkuveljensä kanssa takan ääressä.

(Pikkuveljet ovat hyvin tärkeitä.)

Ihminen, joka kapinoi tyttömääritelmää vastaan mielessään
ja haluaisi leikata hiuksensa lyhyiksi.

Sitten yhtäkkiä se ihannoikin hippikulttuuria ja haluaa rastat.

 Intoilee kaverilleen haluavansa puuhelmiä ylioppilasjuhlalahjaksi.

Pikkutyttö, jonka hame hulmuaa 

ja keltaiset kumpparit kiljuvat iloista väriä harmaaseen syksysateeseen. 

Pyöräilee kauppaan, haluaa ison suklaalevyn.

Velvollisuudentuntoinen opiskelija, laskee fysiikanlaskuja tunnin vakavissaan

 ja sen mielessä on vankka pyrkimys tähdätä isoon päämäärään.

 Laiskimus maksimus, tuijottaa Avaraa Luontoa teeveestä kaksi tuntia

 ja syö sen suklaalevyn.

  Huomenna aion olla.


Takuuvarmasti se tyttö, joka myöhästyy aamulla koulusta.
(Kuvistunneilla ei myöhästymisistä moitita.)
Aamulehti on pakko ehtiä lukemaan ja tee on liian kuumaa juotavaksi nopeasti.
Koiratkin kaipaavat silittelyä ja aurinko paistaa liian ihanasti.
Avaimetkin taitavat olla hukassa,
voisinkohan etsiä omenapiirakkareseptin jo valmiiksi internetistä?
Entä jos laittaisin hiukseni kiinni violetilla rusettipinnillä?

Maalaava kuvisluokan täystuho,
grafiikan piirrosterien tylsistyttäjä.
Iso sellokotelo selässä käveleskelevä haahuilija,
sellotunnilla vielä pahempi haaveilija.

Iloinen, hermostunut, lapsellinen, dramaattinen tiuskija, herkkä, 

idiootti, sinnikäs, huonokuuloinen ja ajantaju hukassa.

Illalla itken 

ja sitten nauran itseni koomisuudelle.