Silloin seilasin valtavan suuren silmän päällä mieleni upottavassa meressä. Välillä haukoin henkeä pinnan alla ja toisaalta aallot heittelivät minua myös ilmaan. Olin samaan aikaan valtavan väsynyt, enhän ollut nukkunut lainkaan lukuisina edeltävinä öinä.
En yrittänyt saada visuaalisesti taitavaa työtä aikaan. Istuin vain sairaalan toimintahuoneessa rättiuupuneena ja tartuin pöydällä olleisiin vahaliituihin, joten tämän piirtäminen oli ikäänkuin (hyvää) terapiaa.
Nyt minulla on taas voimia. Olen päässyt rannalle (ja sanonut hyvästit sairaalalle).
Lyijykynän viivoja, tussin jälkiä. Sanoja, jotka joskus ovat kuin vieraasta universumista, toisesta maailmasta, sillä siellä minä joskus asun. Elämää.
torstaina, helmikuuta 19, 2015
Aloitin toipumisen tästä
tunnisteet:
ihmishahmot
,
ilo
,
kirjoitus
,
mania
,
surrealismi
,
taide
,
vahaliitu
,
värikäs
Tilaa:
Lähetä kommentteja
(
Atom
)
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti