viisi piirustusvihkoni sivua

Siellä oli kuivuneita kukkia ja luurankopuita.

 Aivan

 kuin

 minäkin

hengitin hiljaa siellä.

Esiripun takana..

..on paljon silmiä ja suu, joka lainehtii valtamerestä.

tasapaino

Perhosen siivet ovat suuret, valtavat, kantavat.

Auringonlaskut ja kaupungit häämöttävät horisontissa,

ensin pitää levätä hetkessä.

Kuva on hiukan kesken, mutta julkaisen sen silti täällä.

Eihän elämänikään ole vielä valmis.

Halusin hengittää yötä

 ja riensin kuvaamaan auringonlaskuja.

Se olikin iso saavutus, sillä pakko-oireiselta voi matkaan kulua kauan. Ennen kuvaustuokiota olin muun muassa pukenut kengät jalkoihini kolme kertaa ja laittanut takin vetoketjun kiinni viidesti. Rantaan johtavalla polulla oli jäätyneitä lätäköitä, jotka olisi pitänyt osata kiertää "oikealta puolelta". Minähän pysähdyin jok'ikisen eteen ja pohdin pitkään, kummalta puolelta ohittaisin.

Aloitin toipumisen tästä

Silloin seilasin valtavan suuren silmän päällä mieleni upottavassa meressä. Välillä haukoin henkeä pinnan alla ja toisaalta aallot heittelivät minua myös ilmaan. Olin samaan aikaan valtavan väsynyt, enhän ollut nukkunut lainkaan lukuisina edeltävinä öinä.
En yrittänyt saada visuaalisesti taitavaa työtä aikaan. Istuin vain sairaalan toimintahuoneessa rättiuupuneena ja tartuin pöydällä olleisiin vahaliituihin, joten tämän piirtäminen oli ikäänkuin (hyvää) terapiaa.
Nyt minulla on taas voimia. Olen päässyt rannalle (ja sanonut hyvästit sairaalalle).

ajatelmia

Kirjoitan ja piirrän, jotta joskus en unohtaisi.

Aamupäivä tuoksui keväältä.

Hyppään keinusta kolmannen kerran.

Voi, maailma puuhaa, hyörii ja välkehtii!

Taivaansinistä ja valkoista, hiljainen hurina autoteillä, vesi kiiltää ja savupiiput ovat horisontissa.

Istun laiturilla ja elän.

Se elämä menee hitaasti,

ei mitään hätää.

Mutta meneekö aika hukkaan?

Missä määritellään aika?

Yritän olla piilossa,

että kukaan ei huomaisi,

minä nauran.

Kertomus aamusta

Kotona en juuri ikinä petaa sänkyäni. Täällä teen sen huolellisesti: ensin viikkaan yöpaitani neliöksi vaatekaapin hyllylle, sitten siirrän tyynyn tismalleen oikealle paikalleen sängyn vasemman ja oikean puolen väliin. Seuraavaksi etsin sinisen peiton kulmat ja otan tiukasti kiinni. Vedän peiton tikkusuoraksi yöllisen alustani päälle. Etsin vihreänukkaisen ja aikaa nähneen päivähuovan, joka löytyy useinmiten piilosta sänkyni alta. Huokaisen, ja huopa liitää peittämään sinisen peiton joka ikisen kulman, mutta tekstiilin pinta saa vapaasti aaltoilla. Oikeastaan päiväpeiton asennolla ei ole niin väliä.


Täällä kaikki aaltoilee. Se on tämän paikan ja tämän hetken laki. Mielialat muljuavat vatsanpohjassa, ja alhaiseksi valahtanut verenpaine kohisee päässä. Täältä tullaan ja täältä mennään. Rauhallisin aaltoliike on hengittävien ihmisten monotoninen pallealiike öisin. Välillä kaikki värisee hurjasti, mutta aaltoliikkeillä on alku-, huippu-, ja loppukohtansa.
Siksi täällä ei menetetä toivoa.

Rannalla

Ihminen.

Verbejä toinen toisensa jälkeen.

Tuijottaa lokin selkämyksen rajoja.

Suojautuu.

Iso tuuli vääntää H2O:n molekyylejä.

Villatakki liehuu.

Terävä vesi ei kuitenkaan lävistä rantakiviä.

Horisontista.

Jossain istuu, ja jotain hän näkee.

Vesi on sulanut pois talvisten lumiukkojen harteilta

ja saanut matkapahoinvoinnin viemäristön kurveissa.

Veden takana ei ole kuitenkaan mitään.

Ajatelma totuudesta.

Vesi läikyttelee rikkinäisiä peilikuvia.

Joskus nousee vuorovesi,

                                                              ja peilikuva

                                                                                                  muuttuu 

                                                                                                                           painajaiseksi.

Ihminen on rohkea, kun katsoo merta.



tässä nyt

Hämmennys.

Kirjoitan sanan paperille ja jatkan sen elämistä.



Ikkunasta sataa toivoa.

TOTEAN
Ikkunassa ei ole kaltereita.
Joku käyttää huulipunaa,
                                         ja väittää olevansa prinsessa Diana.
Joidenkin silmät ovat lasia.
Minä ja huonetoverimme olemme onneksi elossa.
Mutta tämä on hätätilanne.



Joku huutaa :"En halua elää!"
Minä olen elossa ja silloin kannan väkisinkin hänen suuren tuskansa.
On pysähtynyt aika, portaikko ja kaiku kaiku kaiku kaiku kaiku kaiku kaiku kaiku



Jotain on tapahtunut. Sisälläni oli sairauden alussa liikaa auringonpaistetta,
                                                                                                            nyt sain sälekaihtimet.